Isäinpäivän mietteitä isyydestä ja vanhemmuudesta

Vanhemmuus on lahja oli sitten äiti tai isä. Se kasvattaa ja opettaa sekä antaa mahdollisuuden katsoa maailmaa hieman erilaisien lasien läpi.  Lapselle vanhempi on aluksi "kiiltokuva" ihailun kohde, kunnes hän huomaa ettei vanhempi olekaan täydellinen, vaan säröillä ja rikkinäinen - silti kokonainen.

Vanhemmuus opettaa sen mitä ei kannata lapsen aikana puhua, koska lapsi usein toistaa jossakin tilanteessa kuulemansa ja siinä saattaa itse jopa nolostua. Se opettaa sen, mitä ei kannata tehdä omalla esimerkillään, koska lapsi usein toistaa sen. Tässä ei auta edes sanonta "älä tee niin kuin minä teen vaan kuten käsken." Se opettaa riskienhallintaa, mitä tulee huomioida ja  tehdä ettei vahinkoja satu. Se opettaa nauttimaan pienistä arkisista asioista lapsen onnistumisten ja havaintojen kautta.  Se opettaa välittämään ja rakastamaan, osoittamaan hellyyttä ja hyväksyntää. Tätä yhteisen historian ja arvomaailman rakentamista se on parhaimmillaan.

Katsoin tänään kun sosiaalisen median feedini täyttyi isästä iloitsevista ylpeistä lapsista ja tarinoista yhdessä jaetuista hetkistä. Itse en vastaavaa pystynyt isästäni tekemään. Hän kyllä elää ja on voimissaan sekä on elämässäni mukana. En vain ole kovin selvillä itseni kanssa siitä millaisia tunteita minulla nykyään on isääni kohtaan. Isäni ei ole alkoholisti eikä hän ole minua pahoinpidellyt. Hän on sairastunut vakavasti yli 20 vuotta sitten eikä sen jälkeen ole ollut oikein itsensä. Hän ei kykene hallitsemaan tunteitaan ja käyttäytymistään. Hän on kuitenkin omalla käytöksellään rikkonut sitä arvopohjaa, jota on minulle lapsena opettanut ja kohdellut perhettämme ja etenkin äitiäni väärin.

Ymmärrän häntä ja hänen käytöstään hänen sairautensa ja vammamekanisminsa kautta järjellä. Tunteella se ei olekaan ihan helppoa. Asiat ovat nyt paremmin kuin kuusi vuotta sitten, mutta haavat ovat vielä eri tilanteista ja käydyistä keskusteluista jäljellä. Samaa luottamussuhdetta on vaikeaa saada aikaiseksi vaikka kuinka yritetään. Mennyt nousee esiin pienissä asioissa ja käytöksen tai sanojen signaaleissa. Sen mitä joskus on särkenyt on vaikea ja työlästä korjata uudelleen. Enkä koe olevani armoton, koska olen antanut mahdollisuuden. On vain luotetteava, että aika hoitaa. Olen peilannut tätä myös omien lapsieni kautta, mitä ajattelisin jos he olisivat minulle samassa tilanteessa vihaisia. Hyväksyisinkö käytökseni, itseni ja lasteni reaktiot?

Isäni kuuluu edelleen tukiverkkooni ja olen siitä kiitollinen. Hän auttaa voimavarojensa mukaan. Lapsuudesta muistan kuinka meillä oli hyvät hetkemme pilkkikisoissa, reissuilla  autoliikkeissä, linja-autohalleilla ja varaosaliikkeissä. Pääsin tutustumaan miesten maailmaan. Kuulin kaikki jutut ja vitsit. Olin utelias ja konstailematon mukana kulkija. Meillä oli omat juttumme ja nolasin hänet monesti suorilla kysymyksilläni. Enkä halunnut aina edes totella ja sanoin senkin ääneen.

Toivon, että tästä voi vielä kasvaa ja löytää uudelaisen yhteyden. Anteeksikin ehkä pitäisi pystyä antamaan. Elämä voisi olla helpompaa niin. Yritän siis itsekin muistaa, etten satuta lapsiani samoin koskaan.  Isäinpäivät eivät ole kaikissa perheissä helppoja, vaikka niitä yhdessä vietetäänkin. Pinnan alla voi olla monenlaisia haavoja. Millainen sinun isäsuhteesi on? Mitä sellaista hyvää isäsi on sinulle antanut mistä olet kiitollinen? Mistä haluaisit häntä kiittää?

Hyvää isäinpäivää!